Unto, Matti ja Lauri muistelevat konepaja aikoja

 

Hannu Saarinen

 

VR:n Kuopion konepajalla oli yli 100-vuotiaat perinteet

Monia muistoja sisältyy sen toimintaan

 

VR:n Kuopion konepajan 113 vuotta kestäneen toimintakauden aikana oli monenlaista tapahtumaa ja ajanjaksoa. Sinä aikana konepajassa työskenteli monta sukupolvea ja satoja ihmisiä.

    Kuopiossa eletään kevättä 2014. Kolme miestä: Unto Smedberg (70v.), Matti Rissanen (71v.) ja Lauri Rissanen (87v.) istuvat suuren puisen pöydän ääressä. Pöytä sijaitsee VR Kuopion konepajan perinneyhdistykselle vuokrattuna olevassa toimistossa, entisen VR:n Kuopion konepajan alueella olevassa rakennuksessa.

    Miesten mieliin tulee useita muistoja ja varsinkin uutinen vuosien takaa kun vuoden 1999 lopulla uutisoitiin, että VR Osakeyhtiö lopettaa yli 100 vuotta toiminen Kuopion konepajan toiminnot vuonna 2003. Syyksi ilmoitettiin perinteisen konepajatyön väheneminen ja työn luonteen muuttuminen, kun uusi rautatiekalusto tarvitsi kunnossapitoa entistä vähemmän. Käytännössä konepajatoimintojen lopettaminen tarkoitti sitä, että Kuopion konepajan 90 työntekijää menettivät työnsä.

Vuonna 2002 rekisteröity VR Kuopion konepajan Perinneyhdistys ry pyrkii jatkamaan konepajan perinteen vaalimista ja tallentamaan mahdollisimman paljon tietoa konepajan toiminnasta ja toimintaan vaikuttaneista tahoista sekä henkilöistä.

    Se on tärkeää, sillä harvoin tulemme ajatelleeksi sitä valtavaa yhteiskunnallista ja varsinkin teknillistä kehitystä, joka on tapahtunut sodanjälkeisten ikäluokkien aikana ja toimesta.

    -Nykyisin tämä perinneyhdistyksemme toiminta on enemmälti näitä muistelotapaamisia, sanoo Matti Rissanen. Nykyisin käymme juttelemassa kaverien kanssa. On se ihan mukava muistella menneitä.

 

Joka kuukauden ensimmäisenä tiistaina konepajan perinneyhdistyksen jäsenet kokoontuvatkin toimistoonsa kertomaan muistojaan. Maaliskuisena päivänä toimistoon tulleet kolme yhdistyksen jäsentä: Smedbeg, Matti Rissanen ja Lauri Rissanen kertovatkin, kuinka töitä entisaikaan konepajalla tehtiin. He tietävät, mistä puhuvat, sillä olivathan he vuosikymmeniä konepajan palveluksessa.

    Kun kuuntelee näitä kolmea eläkeläistä, voi vain ajatella, että savolaisilla on oma huumorinsa: kun savolainen puhuu, niin ymmärtämisen vastuu jää aina kuulijalle.

 

Unto Smedberg viilaajaoppilaasta teknikoksi

-Kuopion konepajalla on koulutettu oppilaita vuodesta 1926, sanoo Unto Smedberg ja näyttää Kuopion konepajan perinneyhdistyksen toimiston seinällä olevia valokuvia eri kursseista.

    -Viimeiseksi oppilaskouluryhmäksi jäi vuonna 1980 saapuneet oppilaat, muistaa Smedberg, jonka oma rautatieläisura alkoi konepajan ammattikoulun viilaajakurssilla 20.9. 1960 hänen ollessa silloin 16-vuotias.

    VR:n konepajojen ammattikoulun oppilasaika oli pääsääntöisesti noin neljä vuotta. Se sisälsi teoriaopetusta ja käytännön opetusta lähinnä työtä tehden.

    -Muistan, kun oli oppilaskouluun pääsemiseksi psykotekniset kokeet, niin siellä oli muun muassa laskutehtäviä. Opettaja sanoi, että hän laittaa pii:n arvon taulun yläreunaan, jos joku ei sitä sattuisi muistamaan. Minä vaan en tiennyt, mitä se pii tarkoittaa. Kansakoulussa sitä ei ollut opetettu, eikä sitä maalaiskoulussa tarvittu. Ottikohan ne VR:lle silloin parhaasta vai huonommasta päästä? Smedberg naurahtaa.

    Ensimmäisenä koulupäivänä hän näki konepajan pihalla kaksimetrisen miehen. Näky on jäänyt hänen mieleensä. Myöhemmin hänelle selvisi, että mies pelasi maajoukkueessa lentopalloa.

    -Mies oli niin laiha, ja minusta näytti siltä, että mies huojui koko ajan. Se varmaan johtui siitä, että mies oli vain niin pitkä.

    Smedberg muistaa myös, kuinka aikoinaan konepajakoulun oppilas oli työpaikalla sen ajan hengen mukaisesti kovan kurin alaisena, sillä ammattimies oli ”kuningas” ja oppilaan tuli olla nöyrä.

    -Tarina kertoo, kuinka kauhulla oppilaat suhtautuivat konepajan päällikkö Nummelinin opetustunteihin ja hänen kysymyksiin sekä tentteihin. Kuitenkin Kuopion konepajalla kautta aikojen oppilaskoulu on luonut monille maakunnan pojille työtilaisuuden kestävän pohjan elämälle, hän muistuttaa.

    Oppilaskoulun käytyään Smedbergillä oli edessään armeija ja sen jälkeen hän työskenteli konepajalla kunnes kävi Kuopion teknillisen koulun, josta valmistui teknikoksi vuona 1971.

    -Teknillisen koulun jälkeen työskentelin Pieksämäen konepajalla puolitoista vuotta. Siihen aikaan ATK tuli konepajalle ja tehtävänäni oli kirjata varaosanumeroita järjestelmään ja joitakin muita suunnittelutehtäviä.

    Hänestä ei sitten tullut Pieksämäen konepajalle vaunuteknikkoa, sillä halu paloi veturipuolelle. Ja edessä oli muutto takaisin Kuopion konepajalle josta tulikin hänelle lopputyöuran kattava työpaikka.

   Alkuun hän työskenteli viitisen vuotta työnsuunnittelussa, jossa tehtävänä oli suunnitella eri työvaiheet. Tehtäviin kuuluivat myös työhön tarvittavan materiaalin varmistaminen ja työtehtävien urakointia.

    -Sen jälkeen aloitin työnjohtajana. Suurin muutos oli, että työaika muuttui pidemmäksi, mitä konttorissa oli. Ja onhan se aivan erilaista, kun joutuu alaisten kanssa tekemisiin. Ei se kuitenkaan sen vaikeampaa ollut, mutta tietysti työnjohtajana joutuu aivan eri tavalla toimimaan.

    Smedberg muistaa vuosien varrella saaneensa eri tehtäviin riittävästi jatkokoulutusta. Isossa porukassa jotain erimielisyyksiäkin oli, mutta hänen mieleensä ei tule mitään suurempaa. Työntekijöiden alkoholin vaikutuksen alaisena työskentely saa hänet kuitenkin mietteliääksi.

    - Aikaisempina vuosina juovuksissa olosta ei tullut sanktioita, varoituksen kautta nuhdeltii, mutta sitten loppuaikoina jouduttiin antamaan lopputilejä.

 

Liikuntaa ja ay-toimintaa

Smedberg oli aktiivisesti mukana myös VR Konepajateknikot ry:n ja Rautatielan Tekniset RT ry:n toiminnassa. Hän muistaa muutamia kokouksia hyvin elävästi.

    -Kuopiossa pidettiin useita konepajateknikoiden kokouksia. Eräs mielenpainuneempia tapahtumia oli kun Kuopion osasto sai järjestettäväkseen ensimmäisen Rautatielan Tekniset RT ry:n vuosikokouksen vuonna 1985. Sain toimia kokouksen puheenjohtajana. Toinen merkittävä tapahtuma oli myös se kun Kuopio sai jälleen järjestettäväkseen RT:n vuosikokouksen juuri ennen Kuopion konepajan lopettamista.

    -Toimin myös silloin kokouksen puheenjohtajana. Siinä kokouksessa tuli yhdistyksen hallitus savustettua savusaunassa Jätkän kämpällä ja syötettyä vielä kalakukkoa päälle.

    Smedbergin mielestä yhdistystoiminta oli paljolti taistelua eduista ja samat vaatimukset pyörivät kokouksissa vuodesta toiseen.

    -Kait se on tätä työnantajan järjestösotaa, joka ei lopu koskaan.

    Smedbergin toiminta ei jäänyt pelkästään ammattiyhdistyksessä toimimiseen, vaan hänet nähtiin monissa muissakin rautatieläisten yhteisriennoissa mukana niin osallistujana kuin järjestelijänä. Hänelle muodostuikin monia huippuhetkiä esimerkiksi Resiinarallissa ja Suomi-Juoksee tapahtumissa. Myös VR:n mestaruuksia yleisurheilussa ja pari kansaivälisen rautatieläisjärjestön USIC:n kisaedusta, oli hänellä.

    -Resinarallissa tein kerran hiukan jekkua. Resiinan pyörässä on laippa, jotta se pysyy kiskoilla. En muista, otinko kotoa kynttilänpätkiä matkaan. Kun pari päivää oli pumpattu resiinaa, alkoivat joukkueemme naiset väsyä. Yhdellä levähdyspaikalla aloin kynttilällä rasvaamaan resiinan pyörän laippaa. Siihen alkoi kertyä porukkaa ympärilleni, sanoi, että tämä mennee tuolla kurvissa ihan itekseen. Kohta loppuivat lähikaupasta kynttilät, naurahtaa Smedberg ja sanoo, ettei tosiasiassa sillä kynttilällä rasvaamisella mitään merkitystä ollut.

    Smedberg kokee hienona sen, että siihen aikaan sai vapaita kilpailumatkoihin ja niiden järjestelyihin osallistumiseen. Siitä johtui myös se, että Kuopiossa oli liikuntatoiminta rautatieläisten keskuudessa vilkasta.

    -Kymmenotteluita pidettiin läpi vuoden pyöri. Siinä oli eri lajeja. Yksi laji kuukaudessa uinnista hiihtoon, korkeushypystä, kympin juoksuun ja pilkkikisoja oli monet talvessa.

    Smedberg kertoo, miten Kuopiossa järjestettiin myös useita VR:n mestaruuskilpailuja ja kuinka konepajan takana oli urheilukenttä, jossa kesät talvet pelattiin ruokatunnilla jalkapalloa.

    -Varmaan se auttoi, että hengitys vahvistui. Ensin syötiin pikaisesti eväät, sitten alkoi jalkapallo. Sitä jatkuin melkein 1990-luvulle asti. Ei siellä kaikki käyneet, mutta ne jotka pystyivät. Kun jalkapallo loppui, tilalle tuli pingis. Meillä oli työosastojen välisiä kisoja lentopallossa.

    -Minusta tuntuu, että silloin liikuttiin enemmän kun ei olut autoja, Lauri Rissanen puuttuu puheeseen ja sanoo, ettei 50- tai 60-luvun alussa ollut konepajalaisilla autoja. Monesti teimme koko linja-autolastillisen kanssa matkoja Pyhätunturiin tai Vuokattiin,

    -Teimme kaikki työmatkat jalan. Armeijan jälkeen minulla oli työmatkaa viitisen kilometriä niin polkupyörällä sen työmatkan tein, sanoo puolestaan Matti Rissanen

    -Hyvä asia konepajan lopettamisessa kohdallani oli se, että pääsin työttömyysputkeen, sillä monen kohdalla se ei ollut läheskään niin, toteaa Smedberg lakonisesti. Hän on saanut VR Urheilun kultaisen ansiomerkin toiminnastaan rautatieläisliikunnan eteen.

 

Lauri Rissanen toimi konepajakoulun vetäjänä

-Minä tulin vuonna 1950 konepajalle. Olin jo ammattimies, sillä olin käynyt jo aikaisemmin eräällä konepajalla ammatin, muistelee Lauri Rissanen 64 vuotta myöhemmin rautatieläisuransa alkua. Rissasen veli, joka työskenteli veturimiehiä, oli aikaisemmin kehottanut, että hän voisi yrittää konepajalle töihin.

    -Menin vasta paljon myöhemmin, sillä veljeni kaatui vuonna 1941. Asuin siihen aikaan radan varressa ja näin kuinka VR:n miehet kulkivat ikkunan alta haalarit päällään konepajalle.

    Rissanen muistaa ajatelleensa, että hänen pitäisi saada hiukan pitempiaikainen ammatti, vaikka oli ollut Sampon haltex-tehtaalla koneenhoitajana ja huoltomiehenä. Siellä aloitettiin vuonna 1945 haltexin tekeminen.

    VR:n työnopastus ei niihin aikoihin ollut kovin kummoista, muistaa Lauri Rissanen.

    -VR Kuopion konepajalla minut vietiin hemmetin ison jyrsinkoneen ”Mammutin” viereen, ja sanottiin, että tuosta pitäisi aloittaa. Siinä oli isopino raakoja kytkintankoja, jotka olivat juuri takomosta tulleet.

    -Sanottiin, että kysy käyttäjältä neuvoja ja tuosta se kone lähtee käyntiin ja tuosta se pysähtyy. Eikö se nyt ole selvä? Minä vastasin, että on. Minä tulin iltavuoroon, koska koneella työskenneltiin kahdessa vuorossa. Siitä se minun hommani alkoi, sanoo Lauri Rissanen. Hän kertoo, vaikka terät olivat isoja, hän särkenyt yhtään terää, eikä sattunut yhtään tapaturmaa.

    -Työskentelin koneistajana ja jyrsijänä kunnes kävin teknillisen koulun, jonka jälkeen toimin työnjohtajana ja oppilaskoulun vetäjänä. Viimeiseksi olin pr-miehenä. Konepaja-alueella oleva konepajan 100-vuotismerkki on minun suunnittelemani ja tekemäni. Eli sellainen oli minun työelämän kaari lyhyesti, hän summaa ja sanoo pitäneensä työstään.

    -Jäin eläkkeelle 63 vuotta täyttäneenä, eli täysin palvelleena.

    Konepajassa ei työntekijänä eikä esimiehenä työskennellessään ollut kenenkään kanssa huonoissa väleissä.

    -Konepajan päällikkö Nummelin sanoi kerran minulle, kun sinä olet niin hyvissä väleissä kaikkien kanssa, niin käy kysymässä Lipposelta, milloin se lähtee eläkkeelle. Lipponen oli ollut jo muutaman vuoden yliaikaa. Nummelin ei itse voinut käydä kysymässä. Sain ikuisen vihamiehen, sillä hän olisi halunnut olla vaikka kuinka pitkään töissä.

    Lauri Rissanen toteaa, että hänellä oli hyvät alaiset. Hän oli suurimman osan koneistusostolla esimiehenä.

    -Olihan sitten jokunen, joka oli vähän kännissä, mutta me sovittiin asiat niiden kanssa. Ei minun tarvinnut kenellekään antaa lopputiliä.

    Myös oppilaskoulu antoi hänelle paljon työtä, sillä kahden vuoden välein tuli konepajakouluun aina uusi luokka, eli viilaajaoppilaat. Lisäksi veturimiehillä oli siinä rinnalla omalla koulutusohjelmallansa.

    -Minä tykkäsin oppilaskoulun vetämisestä. Vieläkin olen poikien kanssa hyvissä väleissä. Ei meillä ole ollut mitään pahempia. Tietysti pientä sanomista aina tulloo, mutta yleensä aika hyvin minä pärjäsin. Ehkä hiukan paremmin kuin se edellinen, sanoo Lauri Rissanen naurahtaen. Kale kiersi joka päivä kaikki putkat eli työnjohtajien kopit.

    -Kaikkiaan konepajan koulutuksen on aikoinaan saanut satoja rautatieläisiä ja osa heistä on vuosien saatossa lisäkoulutuksen kautta saanut uusia tehtäviä niin talon sisältä kuin VR:n ulkopuoleltakin.

    Lauri Rissanen uskoo, että Kuopion konepajan antama koulutusta ja koulun käyneiden ammattitaitoa on kovasti arvostettu niin VR:n kuin ulkopuolistenkin taholta.

 

Matti Rissaselle tulivat höyryveturit tutuiksi

    -Satuin näkemään lehdessä ilmoituksen, että konepajakouluun otetaan oppilaita, eikä työttömänä siihen aikaan passanut olla, sillä kukaan ei elättänyt, sanoo Matti Rissanen. Hän muistelee vuotta 1960, jolloin hänen työuransa Valtionrautateillä alkoi samalla kurssilla Unto Smedbergin kanssa.

    -Hakijoita oli paljon ja kävimme psykoteknisissä kokeissa. Kuopion asemalle oli tuotu virkavaunu, jossa kokeet pidettiin. Oli jotain piirustuksia ja piti väännellä rautalangasta jotakin ja sitten oli sorvi olevinaan, jolla piti jotain tehdä, en muista tarkkaan, mutta oli siinä matematiikkaakin ja piti kirjoittaa. Sitten tuli kutsu ja totta kai sitä sitten tultiin.

    Matti Rissanen kertoo, kuinka nuorelle miehelle konepajalla työskentely vaikutti varsin erikoiselta. Konepajan valaistuksessa oli puutteita. Vielä 1960-luvun alussa siellä oli hyvin pimeää. Yleisvalaistusta oli vain nimeksi ja töitä tehtiin pimeinä vuodenaikoina roikkavalaisimien avulla ja lähes käsikopelolla.

    -Paja oli pimeä 1960-luvulla kun roikkia käytettiin. Siellä oli van 25W roikkalamppuja. Eikä ilmastoinnista ollut tietoakaan.

    -Kyllä viime aikoina pajaan paljon valaistusta lisättiin, korjaa Smedberg.

Vielä 1960-luvulla eli työturvallisuus vielä lapsen kengissä. Ympäri suomalaista teollisuutta oli monia puutteita, niin myös VR:n Kuopion konepajalla.

    -Kuulosuojaimet eivät siihen aikaan olleet kovinkaan tavallisia. Tosin kattilakiveä hakattaessa käytettiin suojaimia, eivät olleet kovin hyviä, mutta suojat kuitenkin. Siitä osittain varmaan johtuu, kun konepajassa työskennelleet tapaavat, niin usein kuultu vastaus on, ”mitä?”

    -Kauhein ääni on paineilmatyökalun kun kattiloita niitattiin, sitä minä en vieläkään sulattaisi. Piti vääntää putkitongeilla sisäpuolelta ja toinen niittasi ulkopuolelta. Se oli kauheaa meteliä. Ei siihen aikaan kauheasti kuulosuojaimia käytetty. Se koski aina päähän, kun kuului niin kauhea jyminä. Molemmat korvat minulla onkin leikattu.

 

Rissanen muistaa vielä hyvin, miten höyryveturin korjaus eteni. Ensimmäiseksi veturista laskettiin vedet pois. Seuraavaksi vuorossa oli veturin katkaiseminen, eli tenderi irrotettiin veturista. Näin ollen konepajaan sisälle tuotiin tenderi ja veturi omina yksikköinään.

    -Konepajassa ensimmäinen työ oli veturin pesu. Rissasen mukaan tämä olikin kovaa työtä, sillä letkusta tuli kovalla paineella kuumaa vettä.

    -Vedessä oli jotakin pesuainetta. Vettä suihkutettiin niin kauan, että tuli puhdasta.

Kun veturi oli puhdas, seurasi sen purkaminen. Purkupuolella oli kymmenkunta miestä työssä. Veturista irrotettiin kytkintangot, männät, luistit, ristikappaleet, imurit, vesilasit, suunnanvaihtolaitteet jne. Kun veturi oli saatu purettua, se työnnettiin nostokanaalille, jossa se nostettiin pois pyöriltään ja vietiin pukille.

    -Ihan 1960-luvun alussa, johon minun muistini ylettyy, tehtiin kattilan paikat niittaamalla. Siitä hommasta tuli melusaastetta mahdottomasti. Myöhemmin paikat tehtiin hitsaamalla.

Lopulta, kun veturista alkoivat veturissa olla kaikki osat paikoillaan, alkoi valmistautuminen toimintojen kokeiluun.

    Matti Rissaselle sattui ikimuistettava varoventtiilikokeilu joskus 1960luvun lopulla:

    -Olin aloittanut ylöslämmityksen ja kun paine jossain 7-8 kilon välillä, kokeiltiin toista venttiiliä, että puhaltaako se. Sehän puhalsi! Puhalsi niin vietävästi, eikä mennyt kiinni millään konstilla. Kun tulet sammutettiin ja aikansa puhallettuaan, paineet olivat lähellä nollaa niin, puhallus loppui. Vettä oli hävinnyt tuhansia litroja. Konepajaan oli yllättäen muodostunut sademetsän ilmasto. Lähitiellä oli yleisöennätys, kun kaikki tulivat ihmettelemään tätä ”outoa” luonnonilmiötä.

    Toinen Matti Rissasen mieleen jäänyt tapaus on kun isoa siltanosturia purettiin konepajassa. Sitä poltettiin ylhäällä korkealla paloiksi.

    -Se oli vähän pelottavaa. Tuntui, miten täällä uskaltaa olla. Kyseessä oli kahdeksankymmenen tonnin Wärtsilän tekemä siltanosturi, joka oli niittaamalla tehty. Sitä ei ollut ihan helppo purkaa.

    Rissanen kokee myös ”kauheana hommana” vaunujen romuttamisen parina talvena. Se oli kylmää ja likaista.

   -Se oli työttömyysaikaa. Silloin ei ollut paljon vetureita korjattavana. Eikä siihen aikaan ihmisiä pistetty mäkeen, jos töitä ei ollut. Silloin voitiin laittaa vaikka lunta lapioimaan, Rissanen muistuttaa. Hän kertoo työskennelleensä myös ”mammutilla”. Mammutti oli huoneen kokoinen jyrsinkone, joka oli tuotu Viipurin konepajalta. Kone oli vanha, mutta toimiva.

    -Teimme kiskonaluslevyjä. Viittä päivää tehtiin kahdeksan tuntia ja lauantaina viisi tuntia. Urakkana oli, että 150 levyä piti arkipäivässä tehdä, jotta pärjäsi urakassa ja 90 levyä lauantaina. Meillä oli tapana ”jemmata” valmiita levyjä pitkin viikkoa erään korkean tellingin alle, että päästäisiin lauantaina vähemmällä. Kun työnjohtaja Allu löysi ne, niin perkele se huuti ja potki.

    -Minutkin siihen koulutettiin, mutta olin siihen liian nuori, keskeyttää Smedberg. -Minua harmitti, kun en päässyt hankkimaan, hän sanoo.

 

Matti Rissaselle tulivat tutuiksi niin Jumbot, Wilskit, Mörssit, Kanat, Ankat kuin Kukot, Paikut, Ukko-Pekat ja Ristot. Edellä mainitut olivat höyryveturien kutsumanimiä.

    – Meikäläinen sai uransa aikana puuhastella myös kaikkein suurimman Suomessa liikennöineen höyryveturin eli Trumanin kimpussa. Se oli 166 tonnia painava ja 22 metriä pitkä amerikkalainen rautakasa, muistaa Matti Rissanen, joka toimi loputa konepajalla koeajajana.

    Rissanen kertoo, että höyryveturit tulivat ajamalla konepajalle korjaukseen. Ensimmäinen työ olikin veturin vesittäminen, siitä laskettiin vedet pois joka kohdasta.

    – Sitten veturi katkaistiin, eli tenderi irrotettiin veturista. Siitä otettiin kaikki vesiputket

Joskus 1960-luvun lopulla alkoi Kuopion konepajalla höyryveturien korjaus vähentyä, koska dieselveturit alkoivat olla käytetyintä verokalustoa ja puhuttiin jo sähköveturienkin tulosta. Työt konepajalla muuttuivat.

    Diesel veturien korjaukseen konepajalla alettiin valmistautua jo vuosien 1964 – 1965 vaihteessa, kun lähes koko konepajan henkilökunta koulutettiin Pohjois-Savon Ammattioppilaitoksen tiloissa iltakurssina, täysin palkattomana ja omalla ajalla.

    -Aina ei tuntunut kivalta tulla töihin, mutta sitä piti ajatella, että on jossakin oltava töissä. eikä se koko aika kurjaa ollut, paitsi se yksi talvi, kun muuta työtä ei ollut.

    -Ei näiden poikien kanssa koskaan tullut mitään kismaa. Olihan ”Lassi” (Lauri Rissanen) pitkään esimiehenäni.

    -Kun konepaja lopetettiin se oli meikäläiselle pettymys. Se oli minulle kuin koko elämä. Kun muuta ei työlämäsä ei ollut, mitä nyt lapsena, kun olin maalaispoika, piti ropsimetässä savotassa käydä.

    -Kyllä vieläkin tuntuu höyryveturin haju nokassa. Jos semmoisia vielä kulkisi, haistaisin sen kaukaa. Se haju jäi mieleeni konepajasta. Silloin sinne pajaa tunki sitä rasvan ja öljyn hajua.

    Liikenteeseen tulevien höyryveturien osalta korjaustoiminta loppui VR:n Kuopion konepajalla vuonna 1975.

    -Viimeinen veturi, joka korjattiin, oli ”Kukko” N:o 752, joka nykyisin on nähtävänä Kuopion rautatieaseman vieressä.

 

Syksyllä 1975 VR:n Kuopion konepaja sai tehtäväkseen suunnitella ja rakentaa rataosaston käyttöön ratatyövaunusarjaa. Ensimmäinen saatiin luovutuskuntoon 1976. Sen sarjamerkinnäksi tuli Tka7 samalla se sai lempinimen ”Simo”. Näitä valmistettiin vuosina 1976 – 1993 yhteensä 82 kappaletta, joista kaksi, hieman muunneltuina Helsingin Metrolle ja kaksi VR:n sähkötyökunnalle.

   -Suosikkikoneitani olivat Ukko-Pekat ja Simo eli ratakuorma-auto Tka7, joka tehtiin Kuopion konepajalla. Se oli minusta mukava, kun ihan alusta sai olla mukana tekemässä. Niitä kävimme koeajamassa aina Hämeenlinnassa asti. Siellä oli ratapätkä, jossa koeajot ja tärinäkokeet kaikille uusille koneille tehtiin. Viikko me siellä varmaan oltiin. Koeajoilla minä sitten olinkin parikymmentä vuotta, Matti Rissanen sanoo.

    -Me teimme metrollekin kaksi Simoa. Oltiin viemässä niitä metrolle ja siellä oli pääjohtajana Eino Valtanen. Siellä sanottiin, että se tuo meidän pomo on Eino Omavaltanen.

 

Työpaikkakiusaamista vanhaa aikaan

Nykyisin ei saa kiusata ketään. Joskus vuosia sitten se oli sellaista pelleilyä. Nykyisin ei saa pelleillä eikä tyttöjä nipistellä, eläkeläiset sanovat lähes yhteen ääneen.

Varsin erikoinen, ja enemmänkin hassu tapaus tulee Lauri Rissaselle mieleen hänen nuoruudestaan konepajalla.

    -Olimme yövuorossa. Siihen aikaan konepajalla tehtiin paljon kiusaa kavereille, Rissanen aloittaa tarinansa. Ja kertoo harrastaneensa jalkapallon pelaamista.

-Erään kerran joku oli laittanut jalkapallon täyteen hiekkaa. Minä juoksin kovaa ja potkaisin. Nilkkani oli sen jälkeen mustana kauan. En minä siitä suuttunut. Se oli oma syy, koska potkaisin.

    Lauri Rissanen kertoo, että silloin elettiin aikaa jolloin lähes kaikki miehet tekivät toisilleen kiusaa. Eikä siitä kukaan kuitenkaan suuttunut.

    Kolmikko toteaa lähes yhteen ääneen, ettei sitä oikeastaan koettu kiusaamisena, vaan ennemminkin jäynän tekemistä.

    -Maalari saattoi maalata salaa kengänkantoja punaiseksi ja valkoiseksi, muistelee Lauri Rissanen.

    -Nykyään sellainen ei tulisi kuulonkaan, muistuttaa Smedberg.

Silloin aika oli toinen ja moni muukin asia oli varsin eri lailla. Nyt eletään aikaa jolloin kiire on lisääntynyt ja työelämä on muutenkin toisenlaista.

    -Enää ei ole sellaista yhteishenkeä kuin oli silloin. Se on mennyt niin pikaiseksi tämä työnteko nykyisin, Lauri Rissanen huomauttaa.

    -Nuoruus on sellainen vika, että se korjautuu iän myötä, ja kun katson peiliin, niin huomaan, että on se korjaantunut, sanoo Lauri Rissanen haastattelun lopuksi.